Jomi – Suoritusvarma ja huomaamaton tähtipelaaja
”Kärki on kolmosella. Nyt on Jymylle kehkeytymässä jälleen erittäin hyvä, merkittävä tilanne.” Mikko Hannula pauhaa nopealla rytmillä selostusta radiossa. Hyvinkään Pihkalassa on menossa kauden 1992 ensimmäinen Superpesisfinaali. ”Mitä tekee Hakkarainen viimeisellä, näpyllä, sillä pistetään pesät täyteen.” Huippujännittävä ottelu on edennyt supervuoropariin numeroissa 11–11. Paikalla on 7640 katsojaa ja radioiden ääressä tuhansia lisää. Televisio ei näytä ottelua ja kainuulaiset ovat Hannulan mukaansatempaavan selostuksen varassa. ”Ja nyt Parviaisen kumura. Merkkaamaton väliin! Ja juoksuhan sillä tulee! Anonen hyppää pallosta ohitse ja Sirviö tuo Jymylle kahdennentoista juoksun. Tämän ottelun kymmenes vuoropari, sen alku ja Jo-RR-rma Jomi Parviaisen ensimmäinen kotiutus, ei tärkeämpään paikkaan voisi tulla!”
Jorma Parviaisen arvoa Jymylle ei mitata yksittäisissä tähtihetkissä, koska hän ei pelannut tuottaakseen tähtihetkiä. Tämä ei tarkoita, etteikö pelaajalla ollut ratkaisijan verta suonissaan. Juoksun hän löi, kun paikka oli: voimakkaasti yläkierteinen kumuralyönti oli parhaimmillaan täysin torjumaton ja etenijät saattoivat hölkytellä kotiin. Peitetty keskinäpy yllätti ulkokentät kerta toisensa jälkeen. Mutta Parviaisen mielestä vähintään yhtä tärkeä oli kotiutusta seurannut 2–3-välin vaihto. Kaikki keskittyminen lyönnin riittävään onnistumiseen ja seuraavalle kotiuttajalle mahdollisuus päästä yrittämään juoksua. Suoritusvarmuus oli Parviaisen mielestä tärkeintä. Hänen kaltaistensa pelaajien uraa pitää katsoa kokonaisuutena.
Jorma Parviaisen pelaajaura Jymyn ykkösjoukkueessa kesti 17 vuotta, joista 16 avausyhdeksikön jäsenenä. Kukaan muu ei ole pelannut Sotkamon Jymyn ykkösjoukkueen yhdeksikössä yhtä montaa peräkkäistä kautta. Siinä sivussa tulivat joukkueen saavutuksina neljä SM-kultaa ja Parviaiselle 337 pääsarjalyötyä. Viidesti hänet valittiin miesten Itä–Länsi-otteluun. Suuret otsikot ja tilastovoitot eivät olleet ensisijainen kiinnostuksen kohde, kokonaiskuva oli tunnollisen harjoittelijan silmissä kirkkaana. Suoritusvarmuus ennen kaikkea.
6.1.1962 syntyneen Parviaisen ensikosketus Jymyyn tuli Hiukan katsomossa: ”1970-luvulla siellä Tipaksella minä ja vanhin veljeni olimme kovasti kiinnostuneita pesäpallosta. Hänen kanssaan kävimme kylällä katsomassa Suomensarjan pelejä. Siitä se kiinnostus tuli.”
Pelien päälle palloa lyötiin Välivaaran pihassa ladon seinään. Veljet toimivat syöttäjinä. Peliura alkoi vasta 12-vuotiaana Tipasojan Iskussa, heti miesten sarjoissa. Parviainen pelasi piirisarjaa ja maakuntasarjaa. “En pelannut juniorisarjoissa, tulin vasta 16-vuotiaana Jymyyn. Olisi tehnyt mieli jo C-pojissa pelata 15-vuotiaana, mutta se ei ollut mahdollista”. Tuolloin karanteenimääräykset olivat tiukkoja eri seurojen välillä pelaamisen osalta ja toisaalta Jymyllä oli 1961–63 syntyneiden ikäluokissa kasassa hyvät joukkueet, jotka voittivat C-ikäisissä kaksi SM-hopeaa peräkkäisinä vuosina 1976 ja 1977.
”Koulun joukkueeseen pääsin pelaamaan, kun Vuorisen Pasi otti aikanaan Tipaksen pojan mukaan.” Koululiikuntaliiton sarjassa kolmoskopparina pelannut Jomi ratkaisi Sotkamossa pelatussa lopputurnauksessa yläasteiden mestaruuden lyötyään 1+4 juoksua Parkanon yläastetta vastaan.
Kaudeksi 1978 Parviainen siirtyi Jymyyn, vanhempi veli Hannu kuljetti harjoituksiin kylälle. Edellisenä syksynä Jymyn kakkosjoukkue oli voittanut maakuntasarjan näytöstyyliin, joten seuralla oli kaksi joukkuetta miesten Suomensarjassa. Jomi päätyi pelaamaan ns. kakkosjoukkueeseen, Jymy-Poikiin. ”Siinä oli junnuja ja sitten kokeneita pelaajia. Sellainen sekajoukkue. Kaikkein paras puoli itselle oli se, että kun aiemmin ei ollut ollut pelikokemusta paljon, sain pelata nyt runsain mitoin. Viittäkin peliä viikossa.” Vasta 16-vuotias Parviainen osoitti kuuluvansa Suomensarjatasolle sivaltamalla Jymy-Pojissa 12 lyötyä ja pelaamalla hyvää ulkopeliä 3-polttajana. Palloa oli lyöty hirsiseinään niin paljon, että varmuus suorituksissa erottui jo.
”Tipaksella Okkosen Teuvo oli se moottori, joka touhusi asiat. Lanasi kentät ja piti talvisin harjoituksia koululla. Sotkamossa ero oli siinä, että pääsin samanikäisten porukkaan ja harjoituksissa oli erikseen valmentajia: Närhen Tapani, Heikkisen Martti junioreissa ja myöhemmin Heikkisen Jarmo ja Hyvösen Hannu.”
Junioripelien osalta Jymyssä keskityttiin kesällä 1978 talousvaikeuksien takia A-poikien sarjaan ja Parviaisella vahvistettu kaksinkertainen C-junioreiden hopeamitalistijoukkue ei saanut pelata B-poikien sarjaa loppuun asti. Ikäluokan Itä-Länteen valittiin kuitenkin Parviainen, joka huomioitiin Nurmossa sisäpelipalkinnolla. Seuran A-pojissa kausi huipentui hopeamitaliin. Samoin kävi lukioiden välisessä sarjassa.
Seuraavana kesänä Jymyllä oli edelleen kaksi joukkuetta Suomensarjassa. Edustusjoukkue oli kokenut runsaasti muutoksia ja niinpä Parviainen nostettiin tilkitsemään ykkösjoukkueen ulkokenttää. Suomensarjassa Jymy sijoittui aiempien vuosien tapaan sarjan keskivaiheille, mutta B-poikien sarjassa Jymyn vahva kausi poiki Jomille toisen Itä-Länsi-edustuksen. B-pojat pelasivat loppusarjaan asti tappioitta ja SM-kulta varmistui jo toiseksi viimeisessä ottelussa Nurmoa vastaan. Parviainen sai kauden päätteeksi B-poikien lyöjäpalkinnon. Lukiosarjassa Sotkamo voitti mestaruuden.
Kausi 1980 oli Jymylle pettymys. Seuran tavoite oli 14 vuoden Suomensarjataipaleen jälkeen nousta seuraavaksi kaudeksi perustettavaan ykkössarjaan, johon olisi riittänyt neljäs sija sarjassa. Jymy ei kuitenkaan toukokuussa voittanut yhtään ottelua ja vaikka syyskierroksella peli parantui, oli sarjasijoitus viides. Parviainen oli sisäisen lyöjätilaston kakkonen 24 kotiutuksella. A-pojissa Jymy oli kolmas ja hänet valittiin jälleen Itä-Länteen. Päälle tuli lukiosarjojen mestaruus.
Nousun jäätyä vuosi toisensa jälkeen haaveeksi Jymy oli menettänyt joka syksy pelaajia yläsarjoihin, mutta seuraavalle kaudelle pelinjohtajaksi houkuteltiin Helsingistä Aulis Väisänen. Auliksen paluu Sotkamoon jämäköitti tekemistä ja lisäsi pelaajien halua sitoutua seuraan. Nousu tapahtuikin kauden 1981 päätteeksi. Parviainen oli kyseisellä kaudella joukkueen ykköskotiuttaja 1+28 lyödyllä ja kärkilyönneissä kärkikolmikossa Matti Nissisen ja Asko Tuhkasen ohella. Juhannustauolta hän siirtyi loppukaudeksi pelaamaan Eero Okkosen pariksi kopparin tonttia, kun valmennus järjesteli ulkopeliä pitävämmäksi. Ykkössarjaan nousu tapahtui dramaattisten vaiheiden jälkeen, kun 800 katsojan edessä Halsualla Jymy nousi tasapeliin kolmen juoksun takaa viimeisessä vuorossa ja kaksi linja-autollista sotkamolaiskannattajia pääsi tuulettamaan. Seuraavan kierroksen Muhos-voitto ratkaisi nousun lopullisesti.
A-pojissa Parviainen pelasi jälleen Itä-Länsi-ottelussa (neljännen kerran peräkkäin) ja oli sarjan ratkaisuvaiheissa otsikoissa, kun joukkue raivasi tiensä kaksiosaiseen loppuotteluun Vimpeliä vastaan. Saarikentällä Jomi iski ratkaisuvaiheissa kaksi tärkeää juoksua ja palkittiin joukkueensa parhaana. Kun Veto venyi Hiukassa varsinaisen peliajan voittoon, ratkottiin SM-kulta jatkovuoropareissa. Esko Huovisen kolmospuolen lyönti tuotti 11. vuorossa voittojuoksun ja Jymy voitti 19 vuoden jälkeen A-poikien mestaruuden. Parviainen syötteli vielä huippukauden kruunuksi Sotkamon lukion kolmannen kerran peräkkäin mestariksi.
Seuran ensimmäisen ykkössarjakauden Jomi pelasi kokonaan takakentällä, lukuun ottamatta loppukaudesta kahta ottelua lautasen äärellä, kun ykköslukkari Jari Määttä oli telonut kätensä. Sisäpelissä Parviainen oli tehokas vaihtaja, mutta ykköskärjen vastuuta ei kauden aikana tullut yhtä paljon kuin aiempina vuosina Unto Väisäsen ja Asko Tuhkasen otettua pääkotiuttajien roolit. Loukkaantumisista ja sairasteluista kevätkaudella kärsinyt joukkue päätyi alempaan loppusarjaan, jossa sarjapaikan säilyttäminen ei tuottanut ongelmia. Parviaisen saalis oli 20 ottelussa yksitoista lyötyä ja yksitoista tuotua, joista lähes kaikki alemmassa loppusarjassa. Kärkilyöntejä hän löi joukkueesta viidenneksi eniten, 81.
Vuotta nuorempi Vesa Tervo muistaa tuolta ajalta myös Parviaisen kiinnostuksen SM-sarjan seuraamiseen. ”Ajoimme usein Jorman ja hänen veljensä kanssa Siilinjärvelle katsomaan SM-sarjaa, jos sattui olemaan mahdollisuus. Toki ykköspesisaikana Jormalla alkoi olemaan paljon viikonloppupelejä, joten aikataulut eivät sopineet enää niin hyvin yhteen.”
Kaudelle 1983 Jymy vahvistui Oulusta palanneilla Juha ja Ilpo Korhosella. Jussin tultua koppariksi joutui Parviainen kilvoittelemaan jo junioriajoilta tutun Jukka Vartiaisen kanssa siepparin paikasta. Ykkösvahtina pelasi itseoikeutetusti kapteeni Matti Nissinen. Korhosten tulon myötä ykköskärjessä oli edelliskautta vähemmän peliaikaa jaossa ja osan kaudesta Parviainen istui vaihdossa. Henkilökohtaiset tilastot jäivät tämän vuoksi vaatimattomiksi: saaliina 13 ottelusta yhdeksän lyötyä, kolme tuotua ja sisäisen kärkilyöntitilaston yhdeksäs sija 45 pisteellä. Joukkue kuitenkin menestyi ja kaivattu nousu pääsarjaan varmistui, kun Jymy voitti ylemmän loppusarjan. Urallaan SM-sarjaa Itä-Länsi-tasolla tahkonnut Juha Korhonen oli myös Jormalle oiva mentori sen suhteen, kuinka vaihtolyöntipelaamista pitää ajatella.
SM-sarja vuonna 1984 alkoi joukkueen ja Parviaisen toimesta räväkästi. Ensimmäisessä pelissä Hiukassa vieraillut Hyvinkään Tahko kellistyi 10–5 ja 3-vahtina pelanneen Jomin ensimmäinen SM-sarjalyöty syntyi läpilyönnillä 2-pesän takaa: kunnari tyhjään kenttään viidennessä vuoroparissa siirsi isännät 4–1-johtoon. Myöhemmin hän iski toisenkin juoksun ja palkittiin ykköspalkinnolla sekä avaimella. Alkukausi meni lennossa: Parviainen moukaroi yhdeksään peliin 3+7 lyötyä ja 45 kärkilyöntiä ja palkittiin viidessä ottelussa, vaikka hän pelasi suurimman osan peleistä kakkoskärjessä numerolla 7. Oltuaan kauden puolivälissä muutaman pelin vaihdossa hän lunasti loppukaudeksi pelipaikan ykköskärjessä sekä etukentällä, mutta tehot eivät enää olleet yhtä muhkeat. Kauden saalis oli mallikkaat 3+13 lyötyä, kahdeksan tuotua ja 90 kärkilyöntiä. Hän oli prosenteilla mitattuna joukkueensa paras vaihtaja molemmissa vaihtotilanteissa. Pirteästi esiintynyt joukkue pinnisti melkein loppusarjaan asti, jääden lopulta kuudenneksi.
Seuraavalla kaudella kaiken piti olla valmista mitalisarjaan, kun runko jatkoi ja joukkue vahvistui Vimpelin Vedossa hienon edelliskauden pelanneella Jarmo Korhosella. Parviaisen osalta kausi oli rikkonainen. Siepparina ja 1-vahtina pelannut Jomi oli avauksessa 13 ottelussa ja tuli kahdeksassa pelissä kesken mukaan vaihtomiehenä. Lyötyjä kertyi 10 ja tuotuja seitsemän, kärkilyöntejä vain 45. Osansa tehojen putoamiseen oli sillä, että joukkueen peli ei kulkenut. Ottelut jatkuivat kyllä runkosarjan jälkeen, mutta valitettavasti karsintasarjassa. Siellä Jymy teki selvää jälkeä ja varmisti sarjapaikkansa ilman ongelmia. Parviainen pelasi kaikki karsintasarjan pelit, pääosin ykköskärjessä. Saaliiksi jäi kuudesta ottelusta seitsemän lyötyä ja 29 kärkilyöntiä. Nousukäyrä oli kuitenkin katkennut ja joukkue hajosi kauden jälkeen. Viiden vuoden rupeaman jälkeen Aulis ilmoitti lopettavansa, samoin pidempään mukana olleet valmentajat Jarmo Heikkinen ja Hannu Hyvönen. Pelaajistosta lähtivät Jyväskylään muuttaneen Jarmo Korhosen lisäksi lukkari Jari Määttä ja joukkueen kahden edelliskauden ykköstähti, 2-polttaja Perttu Härkönen.
Suomensarjajoukkueen tehopelaajat Kari Hakkarainen ja Jouni Wallin nousivat vakiomiehistöön ja lukkariksi Marko Määttä, mutta valmennuskuvioita ei saatu järjestykseen suunniteltujen kuvioiden kaaduttua. Lopulta Martti Heikkinen tuli pelinjohtoon. Lähtijöiden jättämät aukot olivat liian suuria ja lisäksi loukkaantumiset sotkivat kautta. Niinpä kausi 1986 meni tuloksellisesti täysin pieleen, vaikka Parviainen otti Härköseltä jääneen ykkösvaihtajan roolin ja nakutti kauden aikana 106 kärkilyöntiä. Jymy ei voittanut yhtään vierasottelua ja kärsi useampia suurinumeroisia höykytyksiä. Vauhtia piti lähteä hakemaan ykkössarjasta. Parviainen valittiin kuitenkin ensimmäistä kertaa seuran parhaaksi miespelaajaksi.
Kauden jälkeen Ilpo Korhonen ja Eero Okkonen siirtyivät SM-sarjaseuroihin ja Jukka Vartiainen lopetti. Aulis Väisänen oli kuitenkin saanut virtaa välivuodesta ja palasi pelinjohtajaksi. Samalla Siilinjärveltä tuli valmennukseen Tapio Korhonen. He nostivat rinkiin nuoria pelaajia maakuntasarjaan pudonneesta kakkosjoukkueesta: B-juniori-ikäiset Sami Sirviön ja Janne Vuorisen sekä A-ikäisen Olli Hartikaisen.
”Se oli merkillepantavaa, että he olivat ikäisekseen kypsiä pelaajia. Oma ajattelu pesäpalloon oli jo olemassa ja itseluottamus oli alusta asti hyvä. Ykkössarja oli siinä kohtaa hyvä ponnahduslauta myöhäisemmälle menestykselle”, muistelee Jomi. Samalla 25-vuotiaan Parviaisen oma rooli alkoi sementoitumaan joukkueen ykköskeulaan. Mainittakoon, että tälle kaudelle joukkueeseen liittyi myös Kajaanin Pallokerhon ykköstähti, sotkamolaissyntyinen Timo Korhonen. Hän kuitenkin kärsi kaudella 1987 loukkaantumisista.
Jymy pelasi jälleen raikasta pesistä ja sijoittui ykkössarjassa kolmanneksi. Sillä pääsi kokeilemaan SM-karsintoihin pääsarjan kolmanneksi viimeistä vastaan, joka ikävä kyllä oli alle tasonsa pelannut vuosikymmenen alun kestomenestyjä Jyväskylän Kiri. Jymyllä ei ollut suuria mahdollisuuksia. Parviaisen tehot sarjassa olivat komeat 33 lyötyä ja 21 tuotua. Lyötyjen saldo riitti koko sarjassa viidenneksi. Lyöjäkuninkuuden voitti Unto Väisänen, joka hyötyi edelliskaudelle tulleesta uudesta jokerisäännöstä ja nousi Auliksen luottokotiuttajaksi.
Kaudelle 1988 ainoa muutos oli Juha Korhosen jääminen pois. Tilalle tuli edellisvuonna maakuntasarjasta loukkaantumisen takia vauhtia hakenut Kari Hakkarainen ja Jymyn numerot kolme ja neljä käytännössä pantiin lukkoon vuosikausiksi.
Jorma: ”Pelasin nelosena heti kärjen perässä ja siinä vaiheessa alkoivat pelaajat olla rutinoituneita ja onnistumisprosentit olivat kovaa luokkaa. Sitä kautta siinä tuli itselle onnistumisia. Itselläni oli sellainen taktiikka, että ei mitään hienouksia. Vain sellaisia suorituksia, mitkä riittävät. Eli prosenttipeliä. Kun poikien etenemistaito oli sitä luokkaa mitä se oli, ei tarvinnut alkaa miettimään juttuja. Piti huolehtia, että suoritusvarmuus on riittävä.”
Vesa Tervo: ”Jorma oli ensimmäisiä prosenttipelaajia, kun mentiin ykköspesikseen. Ymmärsi pelaamisen ideologian, varmaan osittain Korhosen Juhan oppien kautta. Eli että ei tarvitse tehdä näyttävintä suoritusta, vaan se riittää, millä kerkeää puoli metriä pesälle ennen palloa. Hän oli myös taktisesti erittäin hyvä ja valmis pelaaja. Mietti ratkaisujaan ja harvoina huonoina päivinäänkään tappoi joukkueen peliä.”
Aulis Väisänen oli tuonut runsaasti uutta tietoa taktiselle puolelle jo 1980-luvun alussa ja tahti vain kiihtyi. ”Aulis oli paljon Helsingissä, mutta hän paneutui älyttömän paljon asioihin. Videot varmasti pyörivät Helsingin päässä jatkuvasti ja Auliksen serkku Paavo oli kuvaajana, joka pystyi käymään Etelä-Suomessa kiertämässä”, Parviainen muistelee.
”Sitten tuli postia vastustajasta ja sitä oli paljon! Siellä oli lyöntikartat ja kaikki valmiina. Kyllä sellainen kaikkia motivoi, että otetaan hommat vakavasti. Tehdään kotiläksyt ennen peliä.” Auliksen opit osuivat erittäin otolliseen maaperään ja Parviainen hyödynsi ne maksimaalisesti. Hartikaisen tulo lukkariksi auttoi myös etukenttäpelaamista, sillä pieniä lyöntejä ei tarvinnut muiden juuri hakea.
Mukaan tuli myös henkinen valmennus, kun aiemmilla kausilla kummitelleesta vierasotteluiden huonosta pelistä haluttiin päästä eroon. Jorma paneutui keskittymisharjoitteisiin huolella.
”Omistautuminen tekemiselle ja keskittyminen olivat huippuluokkaa. Puhuttiin jopa Jomi-transsista, kun hän upposi ajatuksiinsa ja alkoi ennen peliä keskittymään. Kaikki piti sulkea ympäriltä pois,” avaa Vesa Tervo.
Pelireissuilla Parviaisen kämppiksenä ollut Kari Hakkarainen on muistellut, että pelipäivän aamuna ei enää kannattanut paljoa jutustella, koska vastauksia ei tullut, vaan Jomi oli aloittanut keskittymisen peliin. Suuria tunteenpurkauksia huonosti menneistä peleistä ei tullut, mutta asiassa on toinen puoli: hän pelasi erittäin harvoin huonosti. Tervo muistelee: ”Pelin lopulla, kun palkintoja mietittiin, sitä saattoi todeta Jomin kohdalla, että hänellä oli tänään vaisu, vaatimaton päivä. Sitten kun katsoi tilastoja, niin silti siellä oli 6–7 kärkilyöntiä, usein eniten koko joukkueesta. Kuvaavaa Jomille, että pelatessaan hyvin hän ei erottunut. Vaikka oli paras pelaaja tai parhaita. Ei pelannut päästäkseen otsikoihin.” Hakkarainen: ”Meitä oli kyllä muita, jotka halusimme enemmän olla tilastoissa kärjessä.”
Jymy ei kaudella 1988 hävinnyt ykköspesiksessä yhtään ottelua. Saavutukseen ei ole tämän jälkeen yltänyt enää yksikään joukkue miesten kahdella ylimmällä sarjatasolla. Parviainen löi 33 juoksua ja toi yksitoista. Sarjan lyöjätilastossa hänen sijoituksensa oli tällä kertaa kuudes, Väisäsen otettua ylivoimaisen voiton 70 lyödyllä. Kärkilyöntejä hän löi 127, ollen Hakkaraisen (135) jälkeen toiseksi tehokkain.
Paluu pääsarjaan kesällä 1989 oli sekä joukkueelta että 27-vuotiaalta Parviaiselta jälleen vahva. Jymyn nopea ja tehokas ykköskärki miehitti runkosarjan henkilökohtaisten tilastojen kärkisijoja. Väisänen (2+43) ja Parviainen (0+36) olivat koko sarjan lyöjätilaston kärkikaksikko, Janne Vuorinen etenijäkuningas ja Jomi ylsi kärkilyöntitilastossa toiseksi 134 onnistumisella Hyvinkään Asko Laineen (158) jälkeen. Kakkos-kolmosvälin vaihtoprosentti Parviaisella oli sarjan paras, 81,3. Tästä seurauksena tulivat ensimmäistä kertaa valinnat Liitto–Lehdistö-otteluun ja miesten Itä–Länteen. Jymy sijoittui runkosarjassa neljänneksi, mutta Hyvinkää otti välieräpaikan kokemuksella. Uransa ensimmäisissä miesten pudotuspeleissä Parviainen löi kolme juoksua ja 16 kärkilyöntiä 67 prosentin teholla. Hänet palkittiin kauden päätteeksi Jymyn pesäpallojaoston parhaana pelaajana ja Kainuun parhaana pesäpalloilijana.
Kausi 1990 oli vieläkin juhlavampi. Eero Okkonen palasi Kiteeltä koppariksi ja Hakkarainen siirtyi polttolinjaan. Nuori Marko Kähkönen valloitti Nissiseltä toisen etukentän pelipaikan. Nyt joukkue ylsi runkosarjassa toiseksi puolustavan mestarin Alajärven jälkeen. Lyöjätilaston kaksi parasta olivat jälleen Väisänen ja Parviainen, lukemilla 2+60 ja 4+46. Myös tehotilastossa 12 juoksua tuonut ja kaikkiaan 62 pistettä kerännyt Jomi oli kolmas Alajärven Pekka Harjun (73) ja Väisäsen (69) perässä. Kärkilyöntejä hän löi peräti 169. Se riitti neljänteen sijaan sarjassa Hannu Litmasen (179), Hakkaraisen (171) ja Laineen (171) jälkeen. Tälläkin kertaa Parviainen valittiin sekä Liitto–Lehdistöön että Itä–Länsi-otteluun. Jälkimmäisessä arvo-ottelussa esiintyi peräti kuusi sotkamolaista sekä pelinjohtaja Aulis Väisänen. Tuohon aikaan oli tapana pelata harjoituksen vuoksi esiotteluita ennen sunnuntaita. Itä pelasi Vetelin Suomensarjajoukkuetta vastaan lauantaina ja siinä ottelussa Jomi oli lyömättömässä vedossa pelaten unelmaottelun. Niinpä luottoa tuli pelinjohtajalta myös sunnuntaina, mutta saalis jäi vaatimattomaksi. Numerolla neljä pelannut Parviainen kirjautti ehkäpä kauden heikoimman saldonsa: 5/15 kl.
Sarjaotteluihin paneutuminen oli kuitenkin omaa luokkaansa. Kerran Parviaisen kävellessä keskittyneenä kaaren takana ennen lyöntivuoroaan päätti eräs joukkuetoveri kokeilla Jomin keskittymisen pitävyyttä ja lähti kävelemään tämän rinnalle. Lopulta hän tökkäsi yllättäen pelikaveriaan mahaan. Parviainen ei reagoinut häiriötekijään mitenkään, vaan kasvoissa säilyi sama keskittynyt ja järkähtämätön ilme. Siinä kohtaa Jomin mielessä ei varmasti ollut kuin ajatus siitä, kuinka hän seuraavalla lyöntivuorollaan siirtäisi bravuureihinsa kuuluvalla peitetyllä kakkosrajanäpyllä etenijän kakkoselta kolmoselle. Edes isku vatsaan ei saanut ajatuksia harhailemaan tehtävästä pelikentällä. Tämä esimerkki kuvaa hyvin sitä, millainen hänen keskittynyt ”transsitilansa” parhaimmillaan oli.
Joukkue oli täynnä hyväntuulisia humoristeja, joten erilaisia yllätystempauksia saattoi tapahtua. Huumorista ja henkisestä valmistautumisesta oli etua, kun runkosarjassa ja pudotuspeleissä Jymy laitettiin useaan kertaan ahtaalle. Suoritusvarmuus oli painetilanteissa kovaa luokkaa ja viimeisissä vuoropareissa sotkamolaiset kirivät voittoon ottelusarjoissa Siilinjärveä ja Hyvinkäätä vastaan. Unto Väisänen oli finaalisarjassa ja koko pudotuspeleissä pitelemätön, mutta Parviainen iski tärkeitä juoksuja kaikkien kolmen pudotuspelikierroksen ratkaisupeleissä loppuhetkillä. Hyvinkäätä vastaan hän löi tyhjään kenttään kunnarin kolmannessa ottelussa ja kaikkiaan 1+2 juoksua. Lopulta Jomi oli pudotuspeleissäkin lyöjätilaston kakkonen 1+10 lyödyllä ja voitti kärkilyöntitilaston 52 onnistumisella. Ensimmäinen Suomen mestaruus varmistui Hiukassa Imatran kaaduttua 11–5.
Neljän kauden aikana Parviainen oli lyönyt kaikkiaan 165 juoksua ja pelannut vaihtotilanteissa erinomaisilla prosenteilla. Erityisesti hänet tunnettiin kumuralyönnistään. Sellaisina päivinä joina kumura kulki, se oli täysin ottamaton. Muuten Parviaisen käyttämät lyönnit olivat taitavia ja varmoja perussijoituksia lyönnin pituuden ja suunnan suhteen sellaiselle etäisyydelle, että etenijät ennättivät. Ei ylimääräisiä taiteiluja, vaan se mikä riitti. Kyseessä ei ollut mörssärilyöjä läpilyöntipelotteella, mutta onnistumisprosentti huiteli 70 pinnassa. Vastaavia pelaajia ei ole joka oksalla. Vastustajilla ei ollut juuri keinoja estää Jymyn takatilanteen luomista. Vaikka Hakkaraisen olisi harvinaisesti saanut kuriin, niin Parviainen järjesti seuraavana tilanteen.
”Etenijät, Sami ja Janne, joita enimmäkseen kotiutin, olivat niin hyviä lähtijöitä, että ei siinä ollut mitään kiirettäkään, jos vain lyönti onnistui. Ainoastaan viestitettiin, mihin milloinkin se kumura tulee. Toki piti sitten miettiä, kuinka linja pelaa ja kuinka sitä vastaan lähdetään lyhyitä lyömään. Kaikkia tämäntapaisia juttuja.”
Kausi 1991 oli toisen Auliksen johtaman viisivuotisjakson viimeinen etappi, mutta tällä kertaa jotain jäi puuttumaan. Loukkaantumisilta oli edellisvuonna vältytty, mutta nyt niiden lisäksi peli ei ollut aivan yhtä hyvässä harmoniassa. Jymy oli silti lähellä runkosarjan voittoa ja eteni loppuotteluun. Imatra kuitenkin pöllytti sotkamolaisia molemmissa osaotteluissa. Parviaisen saalis oli 1+38 lyötyä (runkosarjan 7.), 14 tuotua ja 132 kärkilyöntiä (21.). Pudotuspeleissä hän löi 10 juoksua ja 41 kärkilyöntiä. Arvo-otteluvalintoja ei tullut. Sotkamolaisten ainoa tilastovoitto oli Sirviön etenijäkuninkuus. Kauden jälkeen Aulis Väisänen ja Tapio Korhonen jäivät sivuun valmennuksesta. Heidän paikkansa ottivat Juha Tanskanen ja Matti Nissinen.
”Jussi tuli tosi jämäkkänä. Hän oli ollut nuorempien pelaajien kanssa paljon tekemisissä [A- ja B-pojissa] ja oli intohimoa tulla nuorella pelinjohtajalla siihen mukaan”, muistelee Parviainen. Joukkueen pelaajistossa ei edelleenkään ollut suuria muutoksia ja nyt into vallata kärkipaikka palautti nälän harjoitteluun. ”Emme halunneet olla pelkästään parhaita, vaan suorastaan ylivoimaisia”, on Janne Vuorinen todennut myöhemmin.
Parviainen: ”Ulkopelissä ei silloin tehty kovin paljoa isoja paikanvaihdoksia. Tiettyjä sopimuksia, miten millekin lyöjälle otetaan ja mikä sektori riittää Ollille ja mikä minulle ja Markolle, kun etukenttää ajatellaan. 3-vahti Timo Korhonen oli pitkäksi mieheksi yllättävän hyvä pelaamaan pois pieniä kotiutuslyöntejä. Siitä oli paljon puhetta, että [ulkopeli] tulee kehittymään ja tätä pitää kehittää. Nykyään se on joskus vähän hassunkin näköistä, kun paikkoja vaihdellaan puolelta toiselle. Mutta se on se tehokkuus mikä siinä meinaa.”
Kaudella 1992 Jymy rymisteli runkosarjan ykköseksi. Parviainen iski joukkueesta eniten juoksuja, saalis oli 0+44 lyötyä (koko sarjassa 5.) ja 132 kärkilyöntiä (12.). Vuorinen palasi etenijäkuninkaaksi uudella ennätyksellä (64) ja Hakkarainen oli kärkilyöntitilastossa toinen 209 onnistumisella. Runkosarjan päätöskierroksella lyöty juoksu oli Parviaisen uran 200:s pääsarjassa. Pudotuspeleissä muut olivat vastaantulijoita, kun Jymy vei mestaruuden voitettuaan kaikki ottelusarjat puhtaasti. Unto Väisänen (0+18) ja Asko Tuhkanen (1+10) löivät jatkopeleissä eniten juoksuja. Jomi säesti kahdeksalla lyödyllä seitsemään peliin, mukana myös ensimmäisen, nitro-otteluksi muodostuneen finaalin supervuorossa lyöty voittojuoksu Hyvinkäällä (12–11): luonnollisesti kumuralla, tuojana Sami Sirviö. Parviainen pelasi jälleen Liitto–Lehdistö-ottelussa, joka jäi tulevina vuosina pois kalenterista runkosarjojen pidentyessä. Samoin hänet valittiin Itä–Länsi-otteluun kolmannen kerran urallaan.
Seuraavalle kaudelle mukaan pelaajistoon tuli huippulahjakas Markus Meriläinen ja Jymyn vuosien 1987–1993 joukkueen tarina sai kaikkien aikojen päätöksen. Hyvin motivoitunut ja harjoitellut joukkue pirstoi ennätykset voittaessaan runkosarjan 28 ottelusta 27 ja tehden 365 juoksua. Parviainen tehtaili omat ennätyksensä sekä lyödyissä (3+58, lyöjätilaston kolmossija Simo Eerikäisen ja Olli Hartikaisen jälkeen), tuoduissa (23) että kärkilyönneissä (190, sarjan 7., onnistumisprosentin ollessa myös uran paras 64,2). Uran neljäs valinta kotikentällä pelattuun Itä–Länteen oli tosiasia. Tosin lyöntivuoroja tuli kuravellikelissä pelatussa matsissa vain yksi, eikä kumuralle ollut käyttöä. Vuorinen ja Hakkarainen tekivät uudet ennätykset etenijä- ja kärkilyöntitilastoissa. Pudotuspeleissä Parviainen jäi ainoan kerran vuosina 1990–1995 pois lyöjätilaston kärkikymmeniköstä onnistuttuaan viisi kertaa kotiutuksissa kahdeksassa ottelussa. Kärkilyöntejä kertyi 40 onnistumisprosentin ollessa 56,3. Joukkue eteni kuitenkin kolmanteen mestaruuteen neljän kauden aikana hävittyään pudotuspeleissä ainoastaan kerran, välierissä Oulun Lipolle. Ikimuistoisessa ratkaisufinaalissa Hiukassa Imatra kaatui Tuhkasen supervuorossa lyömällä voittojuoksulla 6374 katsojan edessä.
Seuraavalle vuodelle muutoksia tuli sitten runsaasti. Hiukkaan saatiin hiekkatekonurmi ja vuoroparipeli siirtyi historiaan jaksopelin tieltä. Sarjan ottelumäärä kasvoi jopa 34:ään. Hartikaisen siirtyminen Hyvinkäälle muokkasi pelaajistoa uusiksi. Vielä juniori-ikäinen Meriläinen otti lukkarin tontin, Teppo Lindsberg hänen paikkansa linjassa ja Mika Tuovinen tuli kilvoittelemaan etukenttäpelaajan roolista. Tämän johdosta Parviainen pelasi ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen muutakin roolia kuin etukentällä, osan kaudesta 3-vahtina ja osan jokerina. Kun viiden edelliskauden aikana Jomi oli iskenyt keskimäärin 46 juoksua, putosi lukema nyt 25 lyötyyn, jolla hän sijoittui joukkueen sisäisessä tilastossa Meriläisen (0+50) jälkeen toiseksi. Kärkilyöntejä hän nakutteli 124, joukkueesta kuudenneksi eniten, mutta prosentti putosi vajaaseen 54:ään. Jymy kukistui välierissä Tahkoa vastaan ja joutui pelaamaan pronssista Alajärveä vastaan. Nämä ottelut olivat ”vanhan kaartin” viimeiset yhdessä. Jokeripaidassa Parviainen löi neljä juoksua ja 13 kärkilyöntiä. Kauden jälkeen Timo Korhonen, Eero Okkonen ja Asko Tuhkanen siirtyivät sivuun.
Peliuransa viimeiseksi jääneellä kaudella 1995 Parviainen otti täyspäiväisen jokerikotiuttajan roolin. Jymy vahvistui ensi kertaa vuosikymmeniin Kainuun ulkopuolella pesäpallo-oppinsa hankkineella pelaajalla, kun Jarkko Kokko hankittiin Pattijoelta. Jomi sopeutui uuteen rooliinsa runkosarjassa mainiosti: kumuraa pääasiallisesti käyttäen saldoksi kertyi 1+50 lyötyä ja lyöjätilaston kolmossija sarjassa Hyvinkään Simo Eerikäisen ja Siilinjärven Tomi Martikkalan jälkeen. 300 pääsarjalyödyn raja ylittyi heti runkosarjan alussa. Kärjen siirtoja hän saalisti 92. Parviainen valittiin myös viidennen kerran Itä–Länsi-otteluun.
Jomi löi puolivälierä- ja välierävaiheessa yhteensä seitsemän juoksua. Jännittävässä loppuottelusarjassa Oulua vastaan kolme ensimmäistä peliä menivät tehopisteittä ja niinpä neljännessä loppuottelussa piti keksiä jotain yllättävää Lipon polttolinjan pelattua kumurayritykset pois. Hän löi pussinpohjakotiutuksen, josta 2-vahti Timo Keräsen palautusheitto meni kotipesän yli. Jymy siirtyi tuolla lyödyllä 2–1-johtoon avausjaksolla ja eteni jaksovoittoon. Toinen jakso päättyi tasapeliin ja sotkamolaiset palasivat mestareiksi. Lyöty juoksu jäi Parviaisen uran viimeiseksi. ”Kyllähän pikkuhiljaa oli sellainen ajatus, että tämä on tässä ja pelihommat jäävät muille. Tietysti jonkun verran mielessä kaihertaa, kun on niin kauan pelannut ja rutiinit sekä päivätoiminnot pyörivät pesäpallon ympärillä, niin ei se helpolta tunnu lopettaa. Menestyskulttuurin jatkumiseksi pitää pyrkiä kuitenkin saamaan nuoria pelaajia nostettua ja sitenhän se on mennyt.”
Täysin sivuun pelitoiminnasta Parviainen ei kuitenkaan jäänyt vaan liittyi mukaan valmennustiimiin.
”Talven 1996 aikana tulin mukaan ja olin Matin ja Jylhän Reijon kanssa tiimissä [pelinjohtajaksi siirtyneen] Askon mukana. Matti veti harjoituksia, mutta olin apuvalmentajan roolissa ja peleissä kaaripelaajana, kakkospelinjohtajana vähän vinkkejä antamassa. Ei mikään iso rooli, mutta tietysti näille uusille pelaajille pystyin antamaan jotakin.” Jomi kuului valmennusryhmään mestaruusjoukkueissa 1996 ja 1997.
”Sen jälkeen jäin syrjään enkä ole ollut käytännön hommissa. Oli siinä puhetta pelinjohtamisesta ja junnujen valmentamisesta, mutta oli oma työ ohessa. Ajattelin, että jos ottaa valmennusvastuun, niin siinä pitää olla sataprosenttisesti mukana ja jos ei pysty sitä tekemään, on parempi olla pois.”
Kiinnostus pesäpalloon on säilynyt edelleen. ”Kävin kaikki pelit kentällä kyllä pitkän aikaa. Nyt kun pystyy katsomaan televisiosta useita pelejä, niin seuraaminen on mennyt tuonne Ruudun puolelle. Mutta voi sanoa, että kaikki Jymyn pelit tulee katsottua. Uudelle stadionille peliä katsomaan pääsy kiinnostaa kovasti.”
Parviainen oli uransa lopettaessaan kaikkien aikojen lyöjätilastossa peräti kuudentena saldolla 12+325. Edelle jäivät vain Seppo Uusi-Oukari, Vesa Mikkola, Antti Laurila, Pentti Lipponen ja Kari Kuusiniemi, kaikki lyöjäkuninkaita. Vaikka tilastovoitot ja sitä kautta tunnustukset lajiliiton taholta jäivät saamatta, oli Parviainen neljä kertaa pääsarjan lyöjätilastossa kolmen parhaan joukossa ja kahdesti kärkilyöntitilastossa neljän joukossa. Tilastoissa pärjääminen ei kuitenkaan ollut itseisarvo, vaan joukkueen menestys oli aina etusijalla.
Vaikka mestaruuksia on voitettu yllin kyllin 2000-luvulla, ei seuran historiassa löydy montaa pelaajaa, jotka päihittävät tai edes haastavat Parviaisen meriitit kentällä. Vaikka ura pääsarjassa ei jälkikäteen ajatellen ollut kovin pitkä, ovat Jomin pelaamat 17 peräkkäistä kautta vakituisessa kokoonpanossa Jymyn ykkösjoukkueessa saavutus, jonka on ylittänyt vain Roope Korhonen (20 peräkkäistä kautta, joista seitsemän jokerina).
”Aika onnekashan tässä on ollut, että tämmöiseen saumaan pääsi. Joukkueurheilusta kun on kysymys niin joukkueena mennään. Hyviä yksilöitä joukkueessa ja kun joukkuehenki muodostuu hyväksi, niin tuloskin on mainio. Yhdessä tekeminen on sellainen asia.”
Katso alta videohaastattelu sekä muistoja Jomin uralta!
Teksti: Juuso Hyvönen
