MARKUS MERILÄINEN 50 VUOTTA
”Paljon on muistoja pesiksestä, hyviä muistoja ja tietysti niitä kitkeriäkin muistoja joitakin. Kuitenkin se on ollut niin iso osa elämää aikanaan.”
Jututimme Jymylegenda Markus ”Aatu” Meriläistä hänen 50-vuotisjuhliensa kunniaksi. Markus pelasi Jymyn miesten Superpesisjoukkueessa kaikkiaan viisi kautta 1993-1997 ja noilla kausilla Jymy voitti neljä mestaruutta. Nuorisotähti oli junioreille esikuva jo ennen nousuaan Superpesikseen, juniorivalmentajana ja pelinjohtajana. Hän pystyi olemaan innostava lasten ja nuorten pelinjohtaja jo alle 18-vuotiaana.
– Se junnuvalmennus- ja pelijohtohommahan lähti siitä, kun nuorempi veli, Matti, pelasi pesistä ja ajauduin heidän joukkueen pelinjohtajaksi ja valmentajaksi. Se oli kyllä mukavaa hommaa ja, joo, taisin olla 14 kun aloitin pelinjohtajana. Muistan että Kemissä oli tenavaleiri ja siellä minut valittiin Itä-Länsi-peliin pelinjohtajaksi ja taisin olla sen 14 silloin. Suht’ nuori.
Se oli mukavaa, ehkä myöskin vastapainoa omalle pelaamiselle ja tietenkin sitten siinä oli hyvä porukka, joka pärjäsi junioreissa. Taidettiin nuorimmissa (F- ja E-pojissa) molemmissa voittaa mestaruus silloin yhdeksänkymmentäluvun alussa.
Markus edustaa 1975 syntyneiden ikäluokkaa, josta nousi Sotkamossa huomattavan monta Superpesispelaajaa sekä Jymyyn että muihin seuroihin. Sami Muranen, Arto Malinen, Pekka Heikkinen, Anssi Raitala, Mika Härkinen, Jani Komulainen sr. Mistä johtuu, että siitä ikäryhmästä tuli paljon pääsarjatasolle yltäneitä pelaajia?
– Olisiko osaksi sattumaa, mutta tietysti siinä ikäluokassa meitä oli paljon liikunnasta kiinnostuneita ja siihen aikaan oli semmoinen kisailuhenki ja porukkaa, jotka tykättiin pelata. Sitä aikaa vietettiin sen pallon kanssa tai kiekon tai mikä se väline olikaan, tosi paljon. Ehkä se kiinnostus siinä vaikutti.
Esikuvia tietysti oli muutamaa vuotta vanhemmissa: 1960-1970-lukujen taitteen ikäluokat, joita mm. Juha Tanskanen valmensi, alkoivat saavuttamaan isommin menestystä C-, B- ja A-junioreissa 1980-luvun lopussa. Edustusjoukkue aloitti samaan aikaan myös nousua terävimmälle huipulle.
– Joo, kyllähän totta kai ne vanhemmat ikäluokat tuli tarkkaan seurattua. Katsottiin pelejä ja sitä kautta tietysti yritettiin tehdä perässä kaikki mahdollisimman hyvin ja… hyvin oli esikuvia, joiden mallia seurattiin.
Jos vertaa nykyisiin lasten ja nuorten liikuntatavoitteisiin, eli siihen kuinka paljon nuoren pitäisi pystyä viikossa liikkumaan, kuinka paljon sinulle tuli pesisharjoittelua ja omatoimista harjoittelua ja ylipäänsä sitä liikuntaa viikossa?
– No tota… kyllähän se aika täysipainoista menoa oli. Jälkeenpäin ajatellen minua potki eteenpäin se, että vanhemman veljeni Mikan mukana pääsin tavallaan porukoihin ja sitten mä olin tavallaan aina siellä nuorimpana mukana, niin ehkä sitä kautta. Sitten piti aina yrittää pinnistellä mahdollisimman paljon, että pysyy muiden vauhdissa.
Oma-aikaista harjoittelua oli paljon, aamusta iltaan viikonloppuisin aina jotain oltiin pelaamassa ja kehiteltiin pihapelejä. Tietysti sitten talviaikaan oli jääkiekko. Asuttiin siinä Salmelan kaukalon vieressä ja se meni niin, että aamulla lähdettiin, välillä käytiin syömässä ja sitten jatkettiin. Kyllä siellä kaukalolla viikonloput ja arki-illat meni. Sitä kautta pohjat oli vahvat, joka varmasti auttoi taitojen jalostamista sitten myöhemmin.
Missä kohtaa sinulle oli selvää, että aiot pesiksessä mennä niin pitkälle kuin rahkeet riittävät?
– Kyllä mä tuohon 16-vuotiaaksi pelasin jääkiekkoa rinnalla tosissaan. Oikeastaan jääkiekosta pelinä… mä tykkäsin siitä enemmän. Mutta sitten siinä vaiheessa piti sitten tehdä tehdä päätöstä lajista, ja tietenkin Sotkamossa asuvalle jääkiekon jatkaminen olisi vaatinut varmaan muuttoa jo jollekin vähän isommalle paikkakunnalle.
Ja kyllä, sitten kun tuohon miesten talviharjoittelurinkiin pääsin, taisi olla syksy 1991, päätös oli sen jälkeen aika selkeä.
Meriläinen oli jo kaudella 1992 muutamassa ottelussa miesten Superpesiksen vaihtopenkillä, mutta peliaikaa ei vielä tullut. Sillä kaudella hän pelasi Jymyn Suomensarjajoukkueessa ja siitä seuraavaksi kaudeksi murtautui Superpesikseen. ”Aatu” on yksi kolmesta Jymyn kasvatista, jotka ovat nousseet suoraan seuran edustusjoukkueeseen Suomensarjasta (Jimi Heikkinen ja Niko Korhonen ovat kaksi muuta). Pelinjohtaja Aulis Väisänen oli lopettanut 1991 kauden jälkeen ja hänen kokoamansa pelaajarunko periytyi Juha Tanskasen johdettavaksi. Kaudella 1992 Jymy voitti mestaruuden ja 1993 ryhmä oli murskaavan ylivoimainen. Miltä 18-vuotiaasta tuntui olla sellaisen ryhmän osana?
– No olihan se…. kaikki oli niin uutta ja into oli kova. Siinähän oli sekin tilanne, että ei se pelipaikka ollut ollenkaan varma, Tuhkasen Askon kanssa silloin tavallaan siitä ulkokentän paikasta taisteltiin, ja alkukausi taisi mennä niin, että vuoroteltiin niitä pelejä ja sitten… Unto Väisänen loukkaantui ja minulla ehkä oli siinä nopeutta, joka antoi sitten tavallaan mahdollisuuden pelata kakkoskärjessä ja Asko pelasi sitten lyöjäjokerina. Kyllä siinä aika kova hinku oli huolehtia, että pärjää ja pelaa mahdollisimman hyvin. Joo, kyllähän se ihan ok kesä oli.
Kuvaavaa Jymyn myllylle on, että Markus ei pelannut ykköskärjessä ja saalisti 177 kärkilyöntiä. Lukema, jolla olisi 2020-luvulla mahtunut joka vuosi miesten Superpesiksen koko sarjan kärkikolmikkoon.
– Tosi kova porukka oli se 1993. Kyllä tietenkin silloin pelattiin yhdeksän vuoroparin peliä ja yrityksiä tuli nykyiseen verrattuna enemmän. Mutta tietenkin… kova, kova nippu oli.
Kauden huipennuksessa pudotuspeleissä Jymy oli muutamaan otteeseen tiukoilla. Ensin välieräsarjassa Oulua vastaan ja toinen loppuottelu Imatraa vastaan meni supervuoropariin (joka oli siihen aikaan hyvin poikkeuksellinen tilanne).
Lippo oli välierissä voittanut avausottelun ja loppuottelupaikka oli oululaisille katkolla paras kolmesta-sarjassa. Jymy ei ollut hävinnyt koko kaudella kuin kaksi peliä, mutta toisessa välierän jälkimmäisellä puolikkaalla Lippo nousi takaa ohi ja sotkamolaiset olivat tiukan paikan edessä. Jymy kuitenkin tasoitti ja viimeinen vuoro oli dramaattinen.
– Olisiko tämä se ”kuollut mies kummittelee”-peli. Joo, muistan että tämmöinen oli. Siinä oli kahden palon tilanne ja minua vietiin kolmoselle. Syöksyin sinne, josta sitten lippolaiset, tuota, vähän protestoivat, että se olisi ollut palo.
Mutta jos muistan oikein, siitä oli jotain kuvamateriaalia, jossa näytti, että olisi kumminkin ollut kädet tasassa ja että se meni ihan oikein.
Tervon Veskun ehtymättömästä videoarkistosta löytyy otteluvideo. Siitä on nähtävissä, että kyseessä oli ehtiminen, eivätkä Lipon protestit tilanteessa olleet niin näyttäviä kuin myöhemmissä legendoissa on kerrottu.
– Joo, kyllä tämmöinen mielikuva on jäänyt itselläkin, että jostakin nähtiin, että kädet oli vähän ennen palloa pesässä.
Asko Tuhkanen löi pussinpohjalyönnillä Markuksen kotipesään ja Jymy voitti 9-8. Urheiluruudun pätkässä ottelusta näkyvä raivokas tuuletus on jäänyt Jymyfanien mieliin. Seuraavana päivänä ratkaisupelissä Jymy pisti Lipon pakettiin 5-0. Loppuottelusarjassa Jymy voitti ensimmäisen pelin Imatralla selkeästi (11-1), mutta toinen finaali meni jännittäväksi, kun Imatra tasoitti pelin lopussa. Muistaako Markus ratkaisuhetket?
– Siitä tavallaan on jäänyt mieleen, ettei se ollut sen kummempi tilanne. Siinä piti vaan suorittaa mahdollisimman hyvin. Tilanne ja ne hetket sinällään eivät tuntuneet erityisemmältä.
Kauden 1993 jälkeen oli heti muutosten vuoro. Vuoden pesäpalloilija, huippukauden pelannut Olli Hartikainen siirtyi Hyvinkäälle ja Juha Tanskanen halusi Markuksen lautasen ääreen.
– No joo se tapahtui aika nopeasti sen kauden jälkeen syksyllä. Olihan siinä vähän sitä osviittaa jo aikaisemmin ollut, että Ollilla on vientiä. Juha sitten tietenkin otti puheeksi, että lähtisin sitä lukkarin paikkaa havittelemaan. Menin Matti Nissisen kanssa palaveriin ja siinä ruvettiin suunnittelemaan, ja tehtiin, tuota, aika selkeät suuntaviivat siitä, mitä se lukkarina pelaaminen vaatii ja heti laitettiin treenit käyntiin. Silloin tuli kyllä aika paljon harjoiteltua lukkarointia sen talven aikana.
Olitko ajatellut junioriuran aikana, että sinusta tulee jossain vaiheessa Jymyn lukkari?
– Pelasin jo sen 1992 Suomensarjakauden ulkokentällä ja itse asiassa, 1993 A-poikia pelasin pääosin ulkokentällä. En ollut lukkarina, mutta sitten kääntyi noin päin ja sitten lähdettiin lukkarin hommaa treenaamaan.
Sait sitten pelata 10 vuotta sen jälkeen lukkarina pääsarjassa. Mikä oli parasta ja mikä ikävintä?
– Kyllä se oli parasta, että siinä tietysti pääsee kontrolloimaan aika paljon peliä. Ehkä oma vahvuus oli sellainen rytmittäminen ja hetkessä eläminen – sen aistiminen, mitä vastustaja oli tekemässä ja tietysti ne onnistumiset sitten yhteistyössä ulkokentän ja etukentän kautta. Kyllä niistä on parhaat fiilikset jäänyt.
Ja sitten varmaan ikävintä siinä lukkaripelaamisessa oli, että se sitten piti aikanaan 2000-luvun alussa keskeyttää. Iski tämä lukkarien ammattitauti, eli lautaskammo. Ja, tuota, se oli sikäli ikävä, että mä vähän liian pitkään yritin sitten taistella ja pelata. Että olisi pitänyt aikaisemmin heittää se kesken ja siirtyä ulos. Kuitenkin olin pelannut ulkokentällä, niin pystyin siellä onneksi sitten jatkamaan vielä vähän uraa.
Jymyssä Markus pelasi lukkarina kaudet 1994-1997 lukkarina ja ne menivät varsin hyvin (kolme mestaruutta, valinta vuoden lukkariksi 1996 ja 1997). Millaisia muistikuvia jäi kaudesta 1995 ja näistä mestaruuskausista yleensä?
– Siinähän lähdettiin siitä asetelmasta, että Lippo oli ollut kova silloin 1994 ja tietenkin silloin väki liikkui Oulun ja Sotkamon välillä. Oli hegemoniaa ja vanha Keskuskenttä Oulussa vielä, olihan ne hienoja aikoja. Silloin oli kiva mennä Ouluun pelaamaan, kun tiesi että siellä on tupa täynnä ja tiukkoja tilanteita tiedossa.
Kausi 1997 on silleen jäänyt mieleen, että siinä kumminkin Jymyssä porukka oli muuttunut paljon. Sami (Sirviö) ja Janne (Vuorinen) olivat lähteneet. Juha tuli kesken kauden viuhkomaan. Ja tiukka välieräsarja Seinäjoen kanssa, finaalissa oli vastassa Kitee, joka oli voittanut runkosarjan – sitten se saatiin kumminkin kellistettyä voitoin 3-0. Ehkä mulla on parhaiten jäänyt mieleen se asetelma.
Välieräsarja Seinäjokea vastaan venyi viiteen peliin ja näistä neljäs oli trilleri, jonka Jymy voitti selkä seinää vasten ollessaan kotiutuslyöntikisassa.
– Sitä on tullut joskus vähän muisteltua, että oli se tosi lähellä, että pullahdetaan ulos. Mutta niin vaan sekin sitten kääntyi meille ja sitten viides peli Sotkamossa olikin sitten vähän selvempi.
Kauden 1997 jälkeen Markus siirtyi Etelä-Suomeen pelaamaan. Nykyisin pelaajilla saattaa olla tuleva seura tiedossa jo kahta vuotta aiemmin. Mutta veikkaan, että sinä et syksyllä 1996 tiennyt pelaavasti kahden vuoden päästä Kaisaniemen Tiikereissä?
– Ei ollut joo mitään tietoa. Se Tiikereihin lähtö tai siirtyminen tuli oikeastaan sitä kautta, kun mä olin Pajulahdessa opiskelemassa liikunnanohjaajaksi ja sieltä sai paljon tuttuja Etelä-Suomesta, ja tuli semmoinen ajatus itselläkin, että olisi kiva nähdä vähän pelejä muualla. Tietysti se, että Sami (Sirviö) pelasi jo vuotta aiemmin Tiikereissä, niin sitä kautta oli vähän tietoa, minne olin menossa ja silloin 1997 syksyllä se homma lähti liikkeelle.
Markus jatkoi finaaliputkeaan johdattamalla Tiikerit loppuotteluun 1998 (hopeaa) ja seuraavana vuonna Hyvinkään Tahkon samoin hopealle. Hyvinkäällä vierähti lopulta kaikkiaan neljä kautta, jonka jälkeen tuli siirtyminen Järvenpäähän Kinnarin Pesiksen riveihin.
– Kyllähän Hyvinkäälläkin hyviä joukkueita oli ja tosiaan finaalissakin oltiin ja näin näin, mutta ehkä semmoinen viimeinen puristus sieltä puuttui niistä 2000-luvun alun joukkueista. Että… jotenkin se kulttuuri on pikkuisen erilaista Hyvinkäällä Sotkamossa. Semmoinen tietynlainen yhtenäisyys niistä porukasta sitten puuttui, mikä on ihan ymmärrettävää, kun ei niin paljon olla tekemisissä kuin Sotkamossa.
Kinnarin vuodet tietysti henkilöityvät Salmisen Jaakkoon paljon. Hän oli siellä taustalla, pelinjohtajanakin ja varmasti isolla panoksella oli toiminnan rahoittajana. Semmoinen aito innostus hänellä oli kyllä. Eka kausi siellä, silloin itselläni se lukkarina pelaaminen tuli tiensä päähän. Se oli hankala kesä, että ei enää onnistunut ja se vaikutti varmasti kokonaisvaltaisesti myös sisäpeliini ja kaikkeen.
Sen jälkeen oli helpotus se kausi 2003, kun tein päätöksen siirtyä hakemaan pelipaikkaa ulkokentältä. Meillähän oli tosi kova porukka siinä, mutta dramatiikkaa oli taustalla, talousjuttuja. Joukkueena kuitenkin tehtiin päätös, että pyritään pelaamaan mahdollisimman hyvin. Se ei ollut ehkä aina niin ammattimaista, ei puristettu kyllä niinkään, vaan mentiin rennolla otteella.
Ja sitten Virtasen Ilari oli kyllä loistava pelinjohtaja sille porukalle, että osasi peluuttaa meitä hyvin. Itse kyllä silleen tykkäsin, Ilari oli oman peliurani aikana sisäpelin kannalta paras pelijohtaja, osasi peluuttaa kyllä hyvin mua.
Oliko sinulla missään kohtaa ajatus, että voisit tulla Sotkamoon takaisin pelaamaan?
– No tota, tuossa ehtoopuolella uraani olin päättänyt, että kausi 2007 on viimeinen, jonka pelaan ja silloin edeltävänä syksynä silloin vähän neuvoteltiin paluusta Sotkamoon. Mutta se kuvio ei mennyt maaliin ja sitten sovin, että pelaan Tahkossa.
Sitä edelsi vuodet Oulussa (2005) ja Kouvolassa (2006). Mitä niistä jäi päällimmäisenä mieleen?
– Oulun juttu tai vuosi tuli siitä, että Lippo oli jäänyt kovana vastustajana mieleen ja sinne tuli mahdollisuus lähteä pelaamaan, joten tartuin haasteeseen. Oli tarkoitus pelata kaksi kautta, mutta sielläkin sitten se porukka vähän levisi… niin se jäi yhteen kesään. Aika lähellä oli, että olisi päästy mitalipeleihin Lipon kanssa silloin. Hyvä porukka oli sekin. Useampi siitä Lipon joukkueesta lähti seuraavaksi vuodeksi Kouvolaan, ja minäkin. Kouvolassa voitimme hallimestaruuden, mutta muutenhan se kesäkausi ei sitten mennyt nappiin.
Kouvola jäi kahdenneksitoista ja joutui putoamiskarsintoihin. Mutta sitten tuli kausi Hyvinkäällä ja se päättyi Tahkon ja Markuksen kannalta upeasti mestaruuteen loppuottelusarjassa Jymyä vastaan. Missä kohtaa oli fiilis, että sen joukkueen kanssa voidaan mennä pitkälle?
– Se oli jo aika keväästä. (Miika) Rantatorikka taisi olla ensimmäistä kautta pelinjohtajana ja siinä oli aika selkeä pelillinen sapluuna jo olemassa. Kyllä meille sieltä alkukaudesta oli nähtävissä, että pystytään pärjäämään. Tietenkin siinä oli omat, haasteensa ja ylä- ja alamäet. Juhannuksen jälkeen vähän kyykättiin, käytiin asioita läpi ja oikeastaan sen jälkeen se homma lähti nousukiitoon syksyä kohti. Ja usko vahvistui koko ajan, että tässä voidaan mennä päätyyn asti.
Millainen uran huipennus tiukat loppuottelut kasvattajaseuraasi vastaan olivat?
– Olihan se… oli kuitenkin vanhoja tuttuja. Karra teki comebackin jokeriksi Jymyn nippuun, Janne oli puikoissa ja minulla sitten tietysti oma mauste, kun meidän Matti oli jokerina Jymyn porukassa.
Vähän semmoista haastetta puolin ja toisin heiteltiin ja kyllä siitä makea fiilis totta kai jäi sitten kun loppupeleissä voittajana siitä selvittiin.
Sanoit, että sinulle oli jo selvää ennen kautta, ettet aio pelata enää pääsarjassa.
– Joo, mä olin periaatteessa silloin jo edellisenä syksynä päättänyt, että 2007 on viimeinen kausi Superpesiksessä. Seuraavana vuonna tuli loppukaudesta kyselyä Oulusta. Siellä oli tuttuja Suomensarjassa pelanneessa Poltteessa ja he tarvitsivat apuja nousupeleihin, niin kävin siellä. Vihdin Pallossa aikanaan ja vähän Kinnarissakin jossain vaiheessa vielä.
Ja sitten vielä yksi ottelu Jymyn paidassa kaudella 2018 miesten Suomensarjassa.
– Kyllä. Tehtiin yhteen peliin siirtopaperit ja käsittääkseni ne ovat nyt Jymyssä ne paperit edelleen.
Mainitsit sisäpelaamisen tuossa aiemmin. Mikä on mielestäsi pesiksen hienoin lyönti ja mitkä olivat sinulle ominaisia lyöntejä, joita käytit?
– Ykköslyöntini oli löysä välilyönti varsinkin uran loppupuolella. Sellainen, että pystyin lyömään myös lentomerkilä, että jos se vähän jää matalaksi tai epäonnistuu, niin onnistumismahdollisuus paranee siltikin.
Että, se ehkä, on jäänyt semmoisena mieluisimpana lyöntinä, löysä taitolyönti.
Kuinka paljon seuraat nykypesistä?
– Kyllä mä aika paljon katselen pelejä. Se on tuon Ruudun kautta aika helppoa seurata. Sanotaan, että aktiivisesti tulee seurattua.
Onko nykypelaajissa sellaisia, jotka voisit nostaa esiin tai miltä nykypesis vaikuttaa mielestäsi?
– No en oikeastaan ehkä yksittäisiä pelaajia… ehkä katson enemmän kokonaisuutena. Tietenkin tulee välillä hienoja suorituksia vastaan. Täytyy sanoa, että huima kehitys on tapahtunut pelaajistossa, jos vertaan siihen, kun itse olen siellä aloitellut joskus. Fysiikka on rautaista. Taitopuolella saattaisi jossakin määrin pärjätäkin, mutta kovasti on laji mennyt eteenpäin.
Alussa puhuimme siitä, että olit juniorivalmentaja ennen Superpesisuraasi. Onko vuosien aikana ollut ajatuksia valmentajana ja pelinjohtajana toimimisesta?
– On aina välillä tullut kyselyitä. Ja kävinhän minä Vihdin Pallossa naisten Superpesiksessä mukana, olikohan kolme kautta sitten. Kyllä pelinjohtajahommat siinä mielessä kiinnostaa, ja mukavaa se on, kun pääsee peliin vaikuttamaan. Mutta, se mikä nousee esteeksi, niin ajankäyttö valmentajana on kuitenkin niin kokonaisvaltaista. Vielä tuossa muutama vuosi sitten olin kakkospelinjohtajana Tahkossa… huono mieli tulee, kun tuntee että olisi ehkä annettavaa, mutta sitten aika ei riitä. Ehkä koen, että en enää sillä puolella tule näkemään itseäni.
Kuinka suuren arvon annat Jymyn juniorimyllylle ja juniorivalmentajille oman urasi osalta. Mikä on se tärkein anti, jonka sait mukaasi noilta vuosilta?
– Onhan se… varmasti suurimpia merkittäviä vaikutuksia omaan elämääni. Kuusivuotiaana mentiin Keskuskentälle yleisurheilukouluun, ja, sitten se selvisikin että se onkin pesistä se homma. Ja siitä se lähti liikkeelle. On ollut paljon hyviä valmentajia, ohjaajia, jotka ovat osanneet tökkiä eteenpäin. Ylipäätään pesiksestä on saanut eri joukkueista kavereita, sisältöä elämään, että onhan sillä valtava merkitys omaan elämään ollut. Että semmoinen, mukava, mukava matkahan se on.
Mitä terveisiä Jymylegenda Markus Meriläinen haluaa lähettää tämän päivän nuorille?
– Sellaisen saman kuin omille lapsilleni, että menkää ja liikkukaa keskenään kavereiden kanssa. Tehkää ulkona erilaisia juttuja. Ei se tekeminen tarvitse olla mitään ihmeellistä, kunhan on mielikuvitusta.
Sitä toivoisin, että lapset ja nuoret pelaisivat enemmän pihapelejä, leikkejä, parkouria, mitä vaan, kunhan olisivat liikkeellä. Liikkeellä ja pois näytöiltä.
Tämä viesti viedään eteenpäin. Kuuluuko Sotkamo kesäsuunnitelmiisi? Ja Jymyn pelit?
– Vähän harvempaan on jäänyt viime aikoina, mutta siihen pyrin että kerran kesässä ehtisin käymään. Mukava on tietysti aina tulla piipahtamaan.
Kyllä pyrin aina pelissä käymään, jos vaan aikatauluihin sattuu sopimaan. Viime kesänä taisi mennä silleen, että ei ollut yhtään pelejä samaan aikaan, niin jäi silloin väliin.
Näytän vielä yhden jutun [hakee pääsylipun].
Ei tässä kyllä näy vuosilukua… Olisikohan tämä kolme vuotta sitten tai jotain, kun kävin Jymyn pelissä, niin ostin pääsylipun. Muistan lipunmyyjien todenneen, että mene sisään vaan, mutta totesin, että ei, kyllä mun nyt täytyy ostaa lippu. En ollut ikinä maksanut pääsylippua Jymyn peliin ja mä oon aika paljon saanut tältä seuralta, niin tämän verran sain siinä maksettua takaisin.
Viimeisenä kysyn vielä, mistä lempinimesi Aatu tulee?
– Minulla oli viiden-kuuden vanhana kaveri, jolla oli r-vika ja Markus oli sitten hänelle vaikea nimi, se meni jotenkin ”Adkus” tai ”Atkus” ja siitä muotoutui Aatuksi ja siitä asti se on ollut lempinimeni. Kulkenut mukana.
Kiitoksia haastattelusta ja suuret onnittelut merkkipäivän johdosta!
– Kiitoksia.
Teksti: Juuso Hyvönen
Artikkelikuva: Arto Tulima / Kainuun Sanomien arkisto
